Viimeinen kirje kotimaahan

15.5.201o

Vaivihkaisesti vaihtui vuodenaika, kun ajelin bussilla pitkin pohjoista. Bolivia, Peru ja Chile vilistivät ohitseni maisemina: päätä huimaavia värejä, ovelasti hymyileviä lapsia, kauppapaikkojen hulinaa ja kaukaisia horisontteja. Cuscon historiallisessa kaupungissa levähdin erinäisillä inkaraunioilla ja hupsvaan hujahti neljä viikkoa. Boliviasta jäi mieleen lähinnä korkean paikan pyörrytys ja Chilestä ryöstöjutut ja loppujen lopuksi itse -kokemukset. Nyt tuntuu, että kolme kuukautta on naurettava aika matkailla Etelä-Amerikassa. Ja samaan aikaan se on tarpeeksi - on palattava kotiin ajattelemaan.

Pari päivää sitten saavuin takaisin Buenos Airesiin, jossa puut olivat heittäytyneet talviunille ja ihmiset vakavoituneet odottamaan. Enää ei kuulu holaholaata, ei kuka tahansa rouva saa unta porttikongissa, kadut ovat kylmenneet ja uskomattoman kauniit. Viikon päästä lennän Suomeen, mikä ei yllättäen tunnukaan kamalalta, vaan ihan kivalta!

Bolivia

Peru - Eduardojen maa

Luonto täällä on suunnaton. Tuskin uskallan katsoa, kun ohitamme lumihuippuisen Salcantayn. Jokaisella vuorella on oma nimensä ja jumaluutensa, jokaisella lohkareella sielu. En ole koskaan nähnyt näin montaa kiveä.

Vuoristovaellus saksalaisten hyvinharjoitelleiden ryhmässä. Olen selvinnyt hengissä ensimmäisestä kahdesta päivästä yhdeksänkymmenen asteen kulmassa. Jo laskeudumme. Vuorelta alas tuleminen on vähän kuin tanssia. Rentoutamme lantiot ja annamme jalkojen liikkua omaa tahtiaan, tarkasti mutta holtittoman oloisesti. Jotkut ihmiset ovat kuin muuleja: hyviä ylämäissä. Olen alamäki-ihminen. Tykkään hyppiä kiveltä kivelle.

Viidennen päivän aamuyö. Kiipeämme säkkipimeässä Machu Picculle. Portaita on riittämiin. Kun ikuisuuden päästä saavumme perille, vuori on pilvessä. Hiljalleen aurinko paljastaa inkojen kadonneen valtakunnan. Kun muut kiipeävät näköalapaikalle ottamaan valokuvaa, menen paasille nukkumaan neljän tunnin päiväunet.

Läheisessä kylässä tutustun ravintolanpitäjään Eduardoon, joka kiitokseksi suomalaisuudestani suo minulle ilmaisen pitsan. Siirrän kiitokset Tarja Haloselle, joka pari vuotta sitten lahjoitti Aquas Calientes –kylälle viisi miljoonaa dollaria. Eduardo tietää kaikenlaista: mm. sen, että on olemassa hyviä rosvoja ja pahoja rosvoja. Hän kertoo minulle entisestä elämästään, jolloin työskenteli huumepoliisina Meksikossa. Eduardolla on ainakin sata arpea.

-

Vaelluksen jälkeen hospedaje Emanuelin kuhmurainen ja liian lyhyt peti tuntuu taivaalta. Kalsa kiertelee nurkissa, Cuscon koirat haukkuvat ja kylpyhuoneessa on suunnaton hämähäkki, mutta hymyilen itseni uneen. Seuraavana päivänä Beatles-diskossa istahdan ystävällisen näköisen herran viereen. Paljastuu, että hänkin on Eduardo, mutta tänään perkussionisti ja Pelle Miljoonan ystävä. Eduardo haaveilee matkasta Suomeen ja osaa sanoa ”kultalintuni”. Tulevina päivinä syömme pitsaa ja laulamme Moottoritie on kuuma.

-

Otan kielitunteja mäen päällä. Miesopettajan kanssa katselemme kuvia tämän kasvattamista jättiläismarsuista. Kurssin päätteeksi Eduardo vie meidät yliopistolle, jossa saamme kurkistaa avaimenreiästä lääkäriopiskelijoiden ruumishuoneeseen. ”Tuollaisia keinoja hän käyttää valloittaakseen oppilaansa”, kommentoi naisopettaja kollegaansa ja kirjoittaa taululle EL MACHISMO. Seuraavaksi saamme yksitellen kertoa olemmeko feministejä. Opettaja itse tunnustautuu machismin tahattomaksi kannattajaksi, sillä valmistaa mielellään pikkuveljelleen aamupalaa sillä aikaa, kun tämä katsoo televisiota.

Koulu on hyvä ja hieno. Ensimmäistä kertaa elämässäni uskon oppivani jonkun kielen. Kahden viikon jälkeen opettajat tirskuvat minulle käytävällä. Olen Amautan ahkerin opiskelija. Haluan aina läksyksi tarinan.

-

Un Paseo por Cusco

Hoy tomo una otra calle, a fuera del centro. Llego a caminar por el mundo antiguo. La bulla de la ciudad me deja. Las personas que limpian tus zapatos, de repente bajan sus cepillos delante de la siesta. Hay gatos en las mesillas de las ventanas, bebiendo crema de las tazas porcelanas. Las viejitas en las esquinas no preguntan más si quiero comprar algo – se callan en el sol con sus jugos calentados y paltas maduras. Los niños también sin ruido, me miran del ojo a ojo. Espero que me vayan a dar una sonrisa astuta.

Allí, el señor con el traje raído, furtivamente está haciendo pipí a la fuente. Quien será este señor? Será ex-millonario que hace mucho tiempo se enamoró de la chica de poca confianza. Después se habrá deprimido, habrá bebido todo su dinero. Estoy segura que el tiene una familia rica, pelo ellos no echan la mano a el: pensarán que el no se merece nada.

Pero por qué está haciendo pipí a la fuente? No parece muy bien educado. Que estará pensando? O será estúpido?

- Señorita, tuviera la amabilidad de decirme que hora es?

Que raro como habla este señor!

- Señor, son las cuatro y media.

- Muchas gracias señorita. Que tenga un día milagroso.

El señor habrá tenido una buena educación. También tendrá mucho corazón. Claro que está haciendo pipí a la fuente porque habrá tenido tantos amores frustrados. Necesitará un amor nuevo funcional. Quien será bueno para el? Será Liisa?

Alguien me exclama HOLA con la voz más o menos baja. Pasa un carro lleno de los chicos adolecentes. Poco a poco el mundo moderno vuelva a la vista. Las mujeres de mediana edad andan con sus amigas y sus abrigos negros de invierno: otras con la cara seria y académica – otras con la cara con mucha mascara. Siento el estres de los taxistas. El olor de las hamburguesas me adula. Alguien me pregunta si quiero tomar una foto con su llama. Quien será esta señora?

Päivä hattarakaupungissa

Pampas kutittaa silmää. Kiidämme pitkin kuolleen mielikuvituksen tietä. Silloin tällöin mieltä järkyttää lehmä tai huoltoasema. Bussiemäntä ehdottaa pelattaisiinko bingoa. Hän muistuttaa hämärästi lapsuudenkotini naapuria, Johnnya. Kahdenkymmenen tunnin istuskelun jälkeen päässä on enää vain yksi ajatus: Chekin selvisi tästä. Mutta hänellä oli aate, ja tyttö joka kylässä.

Oikeasti Chella oli vain moottoripyörä, ja aatekin tuli vasta myöhemmin. Jotkut ihmiset vain nauttivat litteistä maisemista enemmän kuin toiset. Kuulun niihin, joiden tarvitsee nähdä jokainen kaupunki tornista.

-

Joukko fysiikkaa opiskelevia nuorukaisia toivottaa minut tervetulleeksi pikkukaupunkiin. Kysytään ja vastataan niin kuin tavallista. - Ei, Suomessa syödään muutakin kuin kalaa. Pöytä täyttyy antimista: empanadoja, kanalla täytettyjä leipärullia, cannelloneja, paistosta ja sokerilla marinoituja kurpitsoja. "Tässä talossa pojatkin pilkkovat", kuittaa puuhakas äiti salaviisaan mummin hymyillessä vieressä.

Vuorien ympäröimä Salta on litteä ja vakava. Yksinäinen matkalainen ei nostata pihaustakaan, eikä mitään epäilyttävää ole. Lyhyenlännät ruskeat herrat myyvät hattaroita viiden metrin välein. Yöllä Florencia ajaa minut vuoren laelle, missä syömme maissiin käärittyä perinneruokaa. Huomenna matka jatkuu korkeammalle. La Pazin intiaanit odottavat; heillä on jo ystäväni eläinlääkäri.

Bienvenidos a Once

"Minkä takia kaikki mallinuket asuvat saman kadun varrella?" paheksuin eräänä huonona päivänä, joka hetken päästä muuttui hyväksi. Mikä lystikäs katu! Monta kilometriä liikkeitä, täynnä nakuja henkilöitä. Ilmeisesti alastomuus myy. Mietin, millaisen päähänpiston niin suuri joukko kauppiaita on saanut... vai kulkeeko se suvussa? Intohimona laihojen ja kalpeiden nukkien myyminen. Naapurikadun pilailuvälineet vielä ymmärrän. Huumori on tärkeä asia. Yhtenä päivänä jopa harkitsin sen ensiarvoisuutta symboloivan tatuoinnin ottamista. En keksinyt, mikä kuvaisi tarpeeksi hyvin komiikantajun merkitystä elämässäni. Kaatunut maito? Palava paistinpannu? Ystäväni ehdotti pierutyynyä kainaloon, olis aika punk.

Uusin asuinalueeni on Once. Me encanta!

Buenos Airesin perulaiset, korealaiset ja muut kaukomaalaiset asuvat täällä. Vaikka se tarkoittaa myös puolta enemmän etnisiä herroja, ei muutos liiemmin tunnu. Nimittäin jo argentinot itsessään ovat kovin hola hola. Porttikongit kuiskivat positiivisia huomioita, kuten ”sievä”, ”hevonen” ja ”trukki”. Täällä suosittu, alunperin italialainen sanalasku: haukkuva koira ei pure.

Huonoina hiuspäivinä tuntuu jopa hilpeältä kuulla olevansa super guapa. Se on ihan ok, koska niin sanotaan kaikille. Onhan kohteliasta ja oikeudenmukaista mainita jokaiselle erikseen. Kun vielä näille miehillekin joku kertoisi, millaisia he ovat. Ihan vaan ettei kukaan jäisi huomioimatta. Mulle on kyllä myös monta kertaa huomautettu suomalaisesta naamasta, la cara finlandesa, enkä tiedä tarkoittaako se jotain hassua, ihanaa vai kamalaa.

Ecuador-katua samaan suuntaan kulkee joka päivä mies, joka kantaa päänsä päällä pöytää. Ehkä hän kiertää korttelia, lenkkeilee? En tiedä, onko pöytä sama vai eri. En liioin erota toisistaan juutalaisia hattuineen ja partoineen. Naapuritalossa laulaa enkelkuoro evankeliumia. Arvokkaat vanhat rouvat ovat vaihtuneet epäsymmetrisiin jokapaikanmummoihin. Hämäräperäisiä tyyppejä on sopivan paljon, ja Chino-barriosta ylijääneet kiinalaiset pitävät huolta elintarvikehuollosta. Metrokin on heterogeenisempi kuin Recoletasta tullessa. Por suerte löysin tänne, tää on noin miljoona kertaa enemmän mua.

Adiós Recoleta!

Elämää auloissa

On ihmisiä, jotka viettävät koko elämänsä eteisessä. Portieeri, toiselta nimeltään eteisvahtimestari, herää kuudelta ja menee eteiseen. Hän avaa oven, sulkee sen, avaa oven, sulkee, avaa, sulkee, avaa, sulkee, avaa, sulkee, avaa, sulkee, avaa, sulkee, avaa jne.

Jos asukkaat käyttävät ovea hartaasti, on vaarana tulehdus ranteessa. Jos kukaan ei lähde, on portieeri yksinäinen. Hän istuu lasiseinäisessä aulassaan ja katsoo kadulle. Seuranaan portieerilla on vain kultaisia nuppeja ja yksi kuivakukka. Hienoimpien talojen eteisvahdeilla on jukkapalmut.

Portieeri kastelee jukkapalmun, jos on. Hän avaa oven ja kysyy 360:ttä kertaa ”Como te va?” (Miten menee?). Hän saa vastaukseksi heipat. Portieeri lukitsee oven asiakkaan mentyä. Hän pelkää, ettei kukaan palaa. Onneksi kolmannen kerroksen suomalainen tulee kaupasta. Tämä lupaa lähteä ulos taas piakkoin.

Portieeri katselee kelloa, joka on upotettu lakattuun puuhun. Kadulla hämärtyy.

”Taisi nukahtaa”, portieeri kuiskaa jukkapalmulle. Hän vääntää vielä kerran avainta lukossa. Kaksi korttelia myöhemmin portieerille avaa oven toinen portieeri.

”Como te va?”, se kysyy. Portieeri valehtelee, että kiirettä on pitänyt oven kanssa. Ylhäällä odottaa ensimmäisen portieerin rouva ja tämän koira. Heillä on hieno eteisaula, jonka pitääkseen portieeri on viettänyt 40 vuotta eteisessä.

Vaviskaa, Ullanlinnan mummot!

Valkoinen, pöyheä kuontalo ja koira, jota ei näe paljaalla silmällä. Mummojen on Recoletan kaupunginosa. He ovat hienoja ja pukeutuvat pastelliin. Heitä on kaikkialla: markettien jonoissa peräkanaa, kahviloissa pareittain, parvekkeilla tarkkailemassa, ikkunoiden alla huutelemassa – kasvoista kiristettyjä, helminauhoin koristettuja. Recoletan kauneushoitolat elävät mummoista. Jopa nettikahvilat ovat sakeanaan heitä.

Mummot puristelevat katukauppiaiden tomaatteja, etsivät pilaantuneet joukosta ja huomauttavat vääryyksistä. He tekevät visiittejä poikiensa asuntoihin ja epäilevät suomalaisia opiskelijatyttöjä käsipyyhevarkaudesta. He eivät vilkaise sisartaan katumummoa, joka istuu rotvallin reunalla silmissään eletty ja käsissään eilisen roskat. Iltapäivällä mummot palaavat asuntoihinsa, mutta ennen sitä he vaihtavat taivastelut ala-aulan hurmaava herran kanssa. Enää he eivät muista, miksi aikoinaan rakastuivat puolisoonsa, toisen talon portieeriin.

Haiskahtaa syksyltä

Olen lihonut juustosta ja ruskettunut auringosta. Pidän tuulisista päivistä ja mustista, lämpöisistä öistä. Välillä haiskahtaa syksyltä. Sää on sekaisin, kadulla kerrotaan. Ensi viikolla muutan vanhaan italialaistyyliseen rakennukseen ja saan oman parvekkeen. Pääsen barrio Almagroon, pois hienoston parista.

Olen alkanut piristymään ja saamaan samanlaisia onnenkohtauksia kuin Suomessa. Kulmaputiikin kulmalävistetyn vaarin kanssa olemme käyneet pitkiä espanjankielisiä keskusteluja siitä, miten sydän on kuin lipas, miten rakkauden vastakohta ei ole viha vaan pelko ja miten jokaisen pitäisi ensin ottaa valokuvia kotikaupungistaan ja vasta sitten lähteä kaukomaille.

Näin keskustellaan vieraalla kielellä: Kysytään ensin jotain, arvataan mitä toinen vastaa, myönnellään. Ollaan vähän aikaa hiljaa, kunnes toinen aloittaa taas puhumisen. Kuunnellaan kiinnostuneen oloisena, ja jos onnistutaan arvaamaan, mistä on kyse, keksitään niin kummallinen argumentti, ettei se missään tapauksessa voisi liian hyvin tai huonosti liittyä keskusteluun. Jos toinen hämmentyy, on keskustelu mennyt vähän pieleen - mutta ei syytä huoleen! Vaihdetaan salakavalasti puheenaihetta.

-

Kielitunneilla tulisieluinen opettaja puhuu politiikkaa. Buenos Airesin lähihistoria on karmea ja epäreilu. On sotilasjunttaa, väärissä perheissä kasvaneita vauvoja, salamurhia ja sensemmoista. Outo Peronin pariskunta ja mummot, jotka edelleen joka torstai mellakoivat keskusaukiolla selvittääkseen kadonneiden lastensa kohtalon. Noin 8960-30 000 argentiinalaista tapettiin tai katosi juntan valtakaudella 1976-1983. Abuelat ovat kokoontuneet Plaza de Mayolle vuodesta 1977, mutta edelleen n. 500 henkeä on hukassa.

Historiasta on vain hetkinen, ja 2000-luvun alun talouskriisi on nykypäivää. Nekin, jotka eivät tiedä politiikasta, puhuvat siitä kaiken aikaa. Kansalaisaktiivisuus on vähän eri luokkaa kuin Suomessa. Eilen osoitin mieltä ilkeää keramiikkatehdasta vastaan. Aina on demonstraatio jossain päin kaupunkia.

Olen paljon miettinyt suomalaista pelkoa ja huonoa itsetuntoa. Argentiinalla on oma pelkoon perustuva historiansa, mutta ihmiset tuntuvat kaikkea muuta kuin varautuneilta. Pelkoa on, mutta erilaista. "Arrogantit porteñot" ovat lämminhenkisiä ja kiinnostuneita. Kaikkialla ihmiset vaan höpöttelee toisilleen, ei väliä onko asiaa. En ymmärrä, miten ihmistä toisensa jälkeen jaksaa kiinnostaa, mitä kukko sanoo Suomessa. En sitäkään, miksi kotimaassa ei osata sanoa kiitos, kun joku kehuu. Ja miksi siellä niin harvat kehuu lapsiaan.

-

Töissä on korjauslakkaviikko. Ehkä kaikista eniten ihailen argentiinalaista korjauslakan kulutusta! Kaikki asiakirjat käytetään moneen kertaa, tekstit vain vaihdetaan. Olen kertonut paljon vitsejä – se on ainoa mitä osaan. Kaikkien suosikki on se, missä blondi ajaa ylinopeutta ja poliisi luulee blondin peiliä ajokortiksi ja sanoo: ”Lo siento, por qué no has dicho que eres una policía?” Tänään myös rappasin rappusissa espanjaksi, ja yksi tuleva rappistara-tyttö säesti.

Nyt siestalle, heippa ja besos!

Ps. Älkää lähettäkö mulle helyjä. Sormukset yms. saa nyt odottaa! Argentiinan posti on kuuluisa. Työntekijät vaan juo mateeta, ja sillä aikaa joku ryöväilee. :)

Busseissa ja junissa