Bienvenidos a Once

"Minkä takia kaikki mallinuket asuvat saman kadun varrella?" paheksuin eräänä huonona päivänä, joka hetken päästä muuttui hyväksi. Mikä lystikäs katu! Monta kilometriä liikkeitä, täynnä nakuja henkilöitä. Ilmeisesti alastomuus myy. Mietin, millaisen päähänpiston niin suuri joukko kauppiaita on saanut... vai kulkeeko se suvussa? Intohimona laihojen ja kalpeiden nukkien myyminen. Naapurikadun pilailuvälineet vielä ymmärrän. Huumori on tärkeä asia. Yhtenä päivänä jopa harkitsin sen ensiarvoisuutta symboloivan tatuoinnin ottamista. En keksinyt, mikä kuvaisi tarpeeksi hyvin komiikantajun merkitystä elämässäni. Kaatunut maito? Palava paistinpannu? Ystäväni ehdotti pierutyynyä kainaloon, olis aika punk.

Uusin asuinalueeni on Once. Me encanta!

Buenos Airesin perulaiset, korealaiset ja muut kaukomaalaiset asuvat täällä. Vaikka se tarkoittaa myös puolta enemmän etnisiä herroja, ei muutos liiemmin tunnu. Nimittäin jo argentinot itsessään ovat kovin hola hola. Porttikongit kuiskivat positiivisia huomioita, kuten ”sievä”, ”hevonen” ja ”trukki”. Täällä suosittu, alunperin italialainen sanalasku: haukkuva koira ei pure.

Huonoina hiuspäivinä tuntuu jopa hilpeältä kuulla olevansa super guapa. Se on ihan ok, koska niin sanotaan kaikille. Onhan kohteliasta ja oikeudenmukaista mainita jokaiselle erikseen. Kun vielä näille miehillekin joku kertoisi, millaisia he ovat. Ihan vaan ettei kukaan jäisi huomioimatta. Mulle on kyllä myös monta kertaa huomautettu suomalaisesta naamasta, la cara finlandesa, enkä tiedä tarkoittaako se jotain hassua, ihanaa vai kamalaa.

Ecuador-katua samaan suuntaan kulkee joka päivä mies, joka kantaa päänsä päällä pöytää. Ehkä hän kiertää korttelia, lenkkeilee? En tiedä, onko pöytä sama vai eri. En liioin erota toisistaan juutalaisia hattuineen ja partoineen. Naapuritalossa laulaa enkelkuoro evankeliumia. Arvokkaat vanhat rouvat ovat vaihtuneet epäsymmetrisiin jokapaikanmummoihin. Hämäräperäisiä tyyppejä on sopivan paljon, ja Chino-barriosta ylijääneet kiinalaiset pitävät huolta elintarvikehuollosta. Metrokin on heterogeenisempi kuin Recoletasta tullessa. Por suerte löysin tänne, tää on noin miljoona kertaa enemmän mua.

Adiós Recoleta!

Elämää auloissa

On ihmisiä, jotka viettävät koko elämänsä eteisessä. Portieeri, toiselta nimeltään eteisvahtimestari, herää kuudelta ja menee eteiseen. Hän avaa oven, sulkee sen, avaa oven, sulkee, avaa, sulkee, avaa, sulkee, avaa, sulkee, avaa, sulkee, avaa, sulkee, avaa jne.

Jos asukkaat käyttävät ovea hartaasti, on vaarana tulehdus ranteessa. Jos kukaan ei lähde, on portieeri yksinäinen. Hän istuu lasiseinäisessä aulassaan ja katsoo kadulle. Seuranaan portieerilla on vain kultaisia nuppeja ja yksi kuivakukka. Hienoimpien talojen eteisvahdeilla on jukkapalmut.

Portieeri kastelee jukkapalmun, jos on. Hän avaa oven ja kysyy 360:ttä kertaa ”Como te va?” (Miten menee?). Hän saa vastaukseksi heipat. Portieeri lukitsee oven asiakkaan mentyä. Hän pelkää, ettei kukaan palaa. Onneksi kolmannen kerroksen suomalainen tulee kaupasta. Tämä lupaa lähteä ulos taas piakkoin.

Portieeri katselee kelloa, joka on upotettu lakattuun puuhun. Kadulla hämärtyy.

”Taisi nukahtaa”, portieeri kuiskaa jukkapalmulle. Hän vääntää vielä kerran avainta lukossa. Kaksi korttelia myöhemmin portieerille avaa oven toinen portieeri.

”Como te va?”, se kysyy. Portieeri valehtelee, että kiirettä on pitänyt oven kanssa. Ylhäällä odottaa ensimmäisen portieerin rouva ja tämän koira. Heillä on hieno eteisaula, jonka pitääkseen portieeri on viettänyt 40 vuotta eteisessä.

Vaviskaa, Ullanlinnan mummot!

Valkoinen, pöyheä kuontalo ja koira, jota ei näe paljaalla silmällä. Mummojen on Recoletan kaupunginosa. He ovat hienoja ja pukeutuvat pastelliin. Heitä on kaikkialla: markettien jonoissa peräkanaa, kahviloissa pareittain, parvekkeilla tarkkailemassa, ikkunoiden alla huutelemassa – kasvoista kiristettyjä, helminauhoin koristettuja. Recoletan kauneushoitolat elävät mummoista. Jopa nettikahvilat ovat sakeanaan heitä.

Mummot puristelevat katukauppiaiden tomaatteja, etsivät pilaantuneet joukosta ja huomauttavat vääryyksistä. He tekevät visiittejä poikiensa asuntoihin ja epäilevät suomalaisia opiskelijatyttöjä käsipyyhevarkaudesta. He eivät vilkaise sisartaan katumummoa, joka istuu rotvallin reunalla silmissään eletty ja käsissään eilisen roskat. Iltapäivällä mummot palaavat asuntoihinsa, mutta ennen sitä he vaihtavat taivastelut ala-aulan hurmaava herran kanssa. Enää he eivät muista, miksi aikoinaan rakastuivat puolisoonsa, toisen talon portieeriin.

Haiskahtaa syksyltä

Olen lihonut juustosta ja ruskettunut auringosta. Pidän tuulisista päivistä ja mustista, lämpöisistä öistä. Välillä haiskahtaa syksyltä. Sää on sekaisin, kadulla kerrotaan. Ensi viikolla muutan vanhaan italialaistyyliseen rakennukseen ja saan oman parvekkeen. Pääsen barrio Almagroon, pois hienoston parista.

Olen alkanut piristymään ja saamaan samanlaisia onnenkohtauksia kuin Suomessa. Kulmaputiikin kulmalävistetyn vaarin kanssa olemme käyneet pitkiä espanjankielisiä keskusteluja siitä, miten sydän on kuin lipas, miten rakkauden vastakohta ei ole viha vaan pelko ja miten jokaisen pitäisi ensin ottaa valokuvia kotikaupungistaan ja vasta sitten lähteä kaukomaille.

Näin keskustellaan vieraalla kielellä: Kysytään ensin jotain, arvataan mitä toinen vastaa, myönnellään. Ollaan vähän aikaa hiljaa, kunnes toinen aloittaa taas puhumisen. Kuunnellaan kiinnostuneen oloisena, ja jos onnistutaan arvaamaan, mistä on kyse, keksitään niin kummallinen argumentti, ettei se missään tapauksessa voisi liian hyvin tai huonosti liittyä keskusteluun. Jos toinen hämmentyy, on keskustelu mennyt vähän pieleen - mutta ei syytä huoleen! Vaihdetaan salakavalasti puheenaihetta.

-

Kielitunneilla tulisieluinen opettaja puhuu politiikkaa. Buenos Airesin lähihistoria on karmea ja epäreilu. On sotilasjunttaa, väärissä perheissä kasvaneita vauvoja, salamurhia ja sensemmoista. Outo Peronin pariskunta ja mummot, jotka edelleen joka torstai mellakoivat keskusaukiolla selvittääkseen kadonneiden lastensa kohtalon. Noin 8960-30 000 argentiinalaista tapettiin tai katosi juntan valtakaudella 1976-1983. Abuelat ovat kokoontuneet Plaza de Mayolle vuodesta 1977, mutta edelleen n. 500 henkeä on hukassa.

Historiasta on vain hetkinen, ja 2000-luvun alun talouskriisi on nykypäivää. Nekin, jotka eivät tiedä politiikasta, puhuvat siitä kaiken aikaa. Kansalaisaktiivisuus on vähän eri luokkaa kuin Suomessa. Eilen osoitin mieltä ilkeää keramiikkatehdasta vastaan. Aina on demonstraatio jossain päin kaupunkia.

Olen paljon miettinyt suomalaista pelkoa ja huonoa itsetuntoa. Argentiinalla on oma pelkoon perustuva historiansa, mutta ihmiset tuntuvat kaikkea muuta kuin varautuneilta. Pelkoa on, mutta erilaista. "Arrogantit porteñot" ovat lämminhenkisiä ja kiinnostuneita. Kaikkialla ihmiset vaan höpöttelee toisilleen, ei väliä onko asiaa. En ymmärrä, miten ihmistä toisensa jälkeen jaksaa kiinnostaa, mitä kukko sanoo Suomessa. En sitäkään, miksi kotimaassa ei osata sanoa kiitos, kun joku kehuu. Ja miksi siellä niin harvat kehuu lapsiaan.

-

Töissä on korjauslakkaviikko. Ehkä kaikista eniten ihailen argentiinalaista korjauslakan kulutusta! Kaikki asiakirjat käytetään moneen kertaa, tekstit vain vaihdetaan. Olen kertonut paljon vitsejä – se on ainoa mitä osaan. Kaikkien suosikki on se, missä blondi ajaa ylinopeutta ja poliisi luulee blondin peiliä ajokortiksi ja sanoo: ”Lo siento, por qué no has dicho que eres una policía?” Tänään myös rappasin rappusissa espanjaksi, ja yksi tuleva rappistara-tyttö säesti.

Nyt siestalle, heippa ja besos!

Ps. Älkää lähettäkö mulle helyjä. Sormukset yms. saa nyt odottaa! Argentiinan posti on kuuluisa. Työntekijät vaan juo mateeta, ja sillä aikaa joku ryöväilee. :)