Päivä hattarakaupungissa

Pampas kutittaa silmää. Kiidämme pitkin kuolleen mielikuvituksen tietä. Silloin tällöin mieltä järkyttää lehmä tai huoltoasema. Bussiemäntä ehdottaa pelattaisiinko bingoa. Hän muistuttaa hämärästi lapsuudenkotini naapuria, Johnnya. Kahdenkymmenen tunnin istuskelun jälkeen päässä on enää vain yksi ajatus: Chekin selvisi tästä. Mutta hänellä oli aate, ja tyttö joka kylässä.

Oikeasti Chella oli vain moottoripyörä, ja aatekin tuli vasta myöhemmin. Jotkut ihmiset vain nauttivat litteistä maisemista enemmän kuin toiset. Kuulun niihin, joiden tarvitsee nähdä jokainen kaupunki tornista.

-

Joukko fysiikkaa opiskelevia nuorukaisia toivottaa minut tervetulleeksi pikkukaupunkiin. Kysytään ja vastataan niin kuin tavallista. - Ei, Suomessa syödään muutakin kuin kalaa. Pöytä täyttyy antimista: empanadoja, kanalla täytettyjä leipärullia, cannelloneja, paistosta ja sokerilla marinoituja kurpitsoja. "Tässä talossa pojatkin pilkkovat", kuittaa puuhakas äiti salaviisaan mummin hymyillessä vieressä.

Vuorien ympäröimä Salta on litteä ja vakava. Yksinäinen matkalainen ei nostata pihaustakaan, eikä mitään epäilyttävää ole. Lyhyenlännät ruskeat herrat myyvät hattaroita viiden metrin välein. Yöllä Florencia ajaa minut vuoren laelle, missä syömme maissiin käärittyä perinneruokaa. Huomenna matka jatkuu korkeammalle. La Pazin intiaanit odottavat; heillä on jo ystäväni eläinlääkäri.